Kenties opettavaisin kesätyöpaikkani oli Ruukin vanhainkoti. Olin siellä kesätöissä 16-vuotiaana vuonna 1986 kahden viikon ajan. Ajauduin tuohon kesätyöpaikkaan sattumalta tai oikeastaan positiivisen diskriminaation kautta, vaikka tuollaista käsitettä ei varmaan silloin vielä kukaan tiennyt. Ruukin kunnalla oli käytäntönä järjestää nuorille kesätyöpaikkoja ja sen tiimoilta kaikille lukion toisella luokalla oleville jaettiin lomake, jolla saattoi hakea toivomaansa kesätyöpaikkaa. Lomakkeeseen oli mahdollista rastittaa muutamasta vaihtoehdosta haluamansa ja laitoin rastin lomakkeen viimeiseen vaihtoehtoon, joka oli mikä tahansa työpaikoista. Kuulin jälkeenpäin, että vanhainkodin johtajatar oli ilahtunut siitä, että kerrankin joku poika haluaa tulla heille töihin. Sain siis paikan!
Ruukin vanhainkoti sijaitsi muistikuvieni mukaan jonkin matkaa Paavolan kylästä Saarikoskelle päin. Asuin Ruukin taajamassa ja kuljin tuon suuntaansa noin 10 kilometrin työmatkan pyörällä päivittäin. Vanhainkoti koostui yhdestä tai useammasta vanhasta puurakennuksesta, päärakennus oli rakennettu ehkä joskus 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Vanhainkoti oli aikaisemmalta nimeltään kunnalliskoti ja muistelenkin, että tuota nimitystä vielä tavallisesti käytettiin, vaikka nimi oli virallisesti muutettu vanhainkodiksi. Jos joku Paavolan tai lähiseutujen nykyasukas lukee tämän kirjoituksen, niin olisi mukava kuulla onko rakennus vielä pystyssä.
Varsinaiset elämänkoulun oppitunnit sain kesätyötehtävien parissa. Vanhainkodissa asui ja oli hoidettavana vanhuksia, jotka eivät enää pärjänneet kotonaan. Vanhimmat asukkaat olivat syntyneet 1800-luvulla ja moni muistin heikentämä vanhus eli muistoissaan sellaisessa maalaismaisemassa, jota ei enää ole. Mieleeni jäi eräs vanha pappa, joka tuon tuostakin oli pyrkimässä jokiniityltä hevostaan noutamaan. Vanhainkoti toimi vanhassa puurakennuksessa, joka oli varmasti vetoinen talviaikaan. Parempikuntoiset asukkaat asuivat pienemmissä huoneissa, mutta vuoteenomia asukkaita oli muistini mukaan sijoitettu useita yhteisiin suuriin huoneisiin. Vaikka olosuhteet eivät nykystandardeja täyttäneetkään, niin moni vanhainkodin asukas tuli varmasti paljon vaatimattomimmista olosuhteista, kuin mihin he olivat päätyneet elämänsä ehtoolla.
Eniten minuun vaikutti kuitenkin tuon lyhyen työjakson aikana kohtaamani työkaverit. Yhtä työntekijää lukuun ottamatta kaikki olivat naisia. Minulle jäi vahva tunnejälki siitä tavasta, jolla he hoitivat työtään. Tilat olivat ahtaat, työtä paljon ja työ oli myös fyysisesti raskasta. Silti en muista kuulleeni valitusta, vaan näin kuinka hoitajat tekivät joka hetki parhaansa, jotta noilla vanhuksilla olisi mahdollisimman hyvä olla vaivojensa keskellä. Itse koin työn hyvin merkityksellisenä ja antoisana, mutta toisaalta myös hyvin kuormittavana. Työpäivän jälkeen oli usein hämmentävä olo. Jokainen päivä oli erilainen ja jokaiseen päivään mahtui lukuisia itselle uusia tilanteita, jotka vaativat mielessä työstämistä. Kotimatka pyörän selässä oli hyvä siirtymävaihe, jonka aikana ehti vähän jäsennellä, mitä kaikkea oli päivän aikana kokenut ja kohdannut.
Opin töissä myös hyviä käytännön taitoja. Jokapäiväisiin rutiineihin kuului lakanoiden vaihto. Kokeneet hoitajat neuvoivat tavan, jolla lakana taitellaan ja laitetaan niin, että se pysyy ryhdissä, vaikka sängyssä vähän pyörittäisiinkin. Syöttämisessä opin kärsivällisyyttä ja kehonkielen tulkintaa, jotta homman saa sujumaan. Suurin oppi oli kuitenkin henkisellä puolella. Tarkkailin, kuinka kokeneet hoitajat tekivät hermostumatta työtään, jossa he jaksoivat palvella noita hauraita vanhuksia kunnioittavalla tavalla vaikeissakin tilanteissa. Olin vakuuttunut, että he olivat kutsumusammatissaan. En usko, että olisin itse jaksanut tehdä tuota työtä samalla antaumuksella vuodesta toiseen.
Kunnioitan ja arvostan hoitoalan työntekijöitä todella paljon. Työn arvokkuuden huomaa viimeistään siinä vaiheessa, kun itse tarvitsee hoitoa. Pidetään yhdessä huolta sairaista ja ikääntyneistä ja varmistetaan, että hoitajilla on mahdollisuus hoitaa tehtävänsä kunnolla!